(Mielipidekirjoitus julkaistu Helsingin Sanomissa 22.7.2010)

Professori Laura Kolbe ja tutkija Outi Kuittinen arvioivat ansiokkaasti julkisen tilan käyttöä (HS Kaupunki 17. 7.). Vain eräs seikka oudoksutti: kulttuurisen muutoksen lähtökohdaksi otettiin nurinkurisesti järjestyslain säätäminen vuonna 2003.

Kaupunkikulttuurin uudistuminen ei ole kummunnut lainsäädännöstä. Järjestyslailla päinvastoin reagoitiin tapakulttuurin muutoksiin. Laki säädettiin, koska kunnalliset järjestyssäännöt olivat eriytyneet toisistaan niin paljon, että niiden tilalle tarvittiin ajantasainen, koko maan kattava normisto.

Varsinainen irtiotto 1960-lukulaisesta tapakulttuurista tapahtui Euroopan kulttuuripääkaupunkivuonna 2000. Teemavuosi tarjosi tilaisuuden esitellä 1960-luvun “vallankumouksen” erinomaisuudesta tuolloin yhä vakuuttuneille päättäjille uutta, selkeästi aiemmasta poikkeavaa kaupunkikulttuuria.

Nyt, vuosikymmentä myöhemmin, näyttää ajoittain siltä, että 1960-lukulaisten tauti on alkanut taas vaivata: Helsinki on hukannut paljon siitä rohkeudesta ja ennakkoluulottomuudesta, joka leimasi 1990-luvun lamasta toipuvaa kaupunkiamme koko viime vuosikymmenen alun. Usko kukoistavan kaupunkikulttuurin mahdollisuuksien alituiseen kehittämiseen tuntuu osittain hiipuneen.

Vaikuttaakin siltä, että vuonna 2011 Euroopan kulttuuripääkaupunki Turku osoittaa olevansa julkisen tilan hyödyntämisessä monin tavoin Helsinkiä etevämpi. Rantojen aktiivikäyttö, elävä pienkahvilakulttuuri, laajat pihakadut, käyskentelyyn houkutteleva kävelykeskusta, asuinkatujen varsilla kasvavat puut, keskustakirjasto, jalkakäytäville ja aukioille levittäytyvät terassit ilman kaljankittauspakkoa – siinä esimerkkejä, joilla Turku jättää Helsingin varjoonsa jo nyt.

Vuoteen 2012 virittäytyminen tarjoaa Helsingille tilaisuuden uuteen kukoistukseen, mutta mahdollisuus on myös uskallettava käyttää. Tämä on päättäjien lisäksi haaste erityisesti virkamiehille.

Parhaassa tapauksessa maailman designpääkaupungin korskea titteli avaa oven kaupunkikulttuurimme kypsymiselle. Sellaista kehitystä Kolbe ja Kuittinenkin ennakoivat: tilan aktiivinen käyttö kytkee ihmiset elinympäristöönsä ja on siten parasta vastalääkettä välinpitämättömyydelle.

(Mielipidekirjoitus julkaistu Turun Sanomissa 23.6.2010)

Turun Sanomien haastatteleman kerjäämistä pohtivan työryhmän edustajan mukaan ilmapiiri on myönteinen kerjäämisen kieltämiselle. Työryhmä haluaisi näyttää, että Suomessa ei suvaita ihmisten hyväksikäyttöä.

Kuva: vinylmeister

Rikollisuus on ilman muuta poliisiasia. Koronkiskonta, jonka kohteeksi monet kerjäävät ihmiset altistuvat, täyttää järjestäytyneen rikollisuuden tuntomerkit. Ratkaisuksi ehdotettu kerjäämisen kriminalisointi ei valitettavasti kuitenkaan kohdistu järjestäytyneisiin rikollisiin, vaan rikollisten hyväksikäyttämiin ihmisiin.

Tanskan kokemusten perusteella tiedetään, ettei kerjääminen kriminalisoinnin myötä suinkaan lopu. Ilmiö vain muuttaa muotoaan. Onkin kyseenalaista, mitä kriminalisoinnilla toivotaan saavutettavan.

On nimittäin täysin selvää, että mikäli kerjääminen kriminalisoidaan, kerjäläiset eivät katoa katukuvastamme minnekään – samat ihmiset vain siirtyvät myymään kukkia ja rihkamaa, pesemään autojen tuulilaseja tai ajautuvat rikosten pariin. Samalla he jatkavat jätteiden kierrättämistä ja asumista kaupunkien laita-alueilla olosuhteissa, joita harva haluaisi kokea.

Yhteiskunnan voimavarat on suunnattava kerjäämisen taustalla olevien, jo valmiiksi laittomien asioiden torjuntaan, ei ongelmien rikolliseksi määrittelemiseen. Kriminalisointi syö resursseja, jotka eivät muutenkaan ole lisääntymässä. Poliisitoimien tehoa on arvioitava sen perusteella, miten niillä voidaan vaikuttaa juuri järjestäytyneeseen rikollisuuteen.

Ongelman todellinen ydin on, että köyhyys pysyy Itä-Euroopassa muuttumattomana juuri niin kauan, kunnes siihen puututaan EU:n laajuisesti. Tämä ei muutu, vaikka kerjääminen tehtäisiin Suomessa rikolliseksi. Itä-Euroopan romanien surkeaa kohtelua on katsottu sormien läpi vuosikausia aivan samalla tavalla kuin Kreikan tilastovääristelyä viime kuukausiin asti.

Syy Itä-Euroopan romanien viheliäiseen tilanteeseen kotimaissaan on heidän sosiaalisessa asemassaan – ei laiskuudessa, typeryydessä tai saamattomuudessa. He ovat Itä-Euroopan ”kastittomia”, kotimaissaan hyvin pitkälti muita vähempiarvoisina pidettyjä ihmisiä.

Kyse on EU-kansalaisiin useissa EU-maissa kohdistuvasta järjestelmällisestä syrjinnästä. Siihen on puututtava sosiaalipoliittisin keinoin. Poliisitoimet muissa EU-maissa eivät tee muuta kuin siirtävät ongelmaa, joka ei tule ratkeamaan yksilöihin kohdistuvin pakkokeinoin.

Harva yhteiskunta Itä-Euroopassa on tasa-arvoinen. Suomi on elävä esimerkki maasta, joka on kavunnut vaikeuksien kautta kohti parempaa elintasoa. Vaikka emme olisi halukkaita jakamaan omasta hyvinvoinnistamme muruakaan muille, meidän on kyettävä osoittamaan, että Suomen tie olisi hyvä tie Itä-Euroopallekin.

Köyhyys hävitetään vain suunnitelmallisella yhteiskuntapolitiikalla. Elintaso kohenee vain asettamalla tavoitteita ja pysymällä niissä lujatahtoisesti vaikeinakin aikoina. Ainoastaan tasa-arvoinen yhteiskunta kykenee vähentämään syrjintää. Samalla Suomen on pidettävä määrätietoisesti kiinni omasta tasavertaisuudestaan.

Yli tuhat pyöräilijää kerääntyi 24. kesäkuuta Kööpenhaminassa yhteen nauttimaan kaupungista, joka todella rakastaa pyöräilijöitä. Bändi soitti, aurinko paistoi ja ihmisillä oli hauskaa. Ikimuistoista!

The 2010 Copenhagen Cycle Parade from tulenheimo on Vimeo.

Helsingin Sanomat uutisoi tänään, että

Puolet keskustan kannattajista sanoo, että kaksi vuotta jatkuneen vaalirahakohun kohdistuminen keskustaan johtuu ensisijaisesti median ajojahdista. Vain neljä prosenttia kannattajista näkee, että keskusta olisi hankkinut rahoitusta väärin keinoin.

Uutisointi on vinoa. Kärkeen on nostettu ajojahtiänkyröiden mielipide, vaikka samaan aikaan kepussa on selkeästi pinnan alla käynnissä jotain todella harvinaista. Merkittävä osa keskustan kannattajista on toimintatapojen tervehdyttämisen kannalla.

Olisi nimittäin ollut paljon kiinnostavampaa uutisoida, että 34 % vastaajista oli sitä mieltä, että “keskusta ei ole kertonut vaalirahoituksestaan riittävän avoimesti.” On huomiota herättävää, että jopa 1/3 kepun äänestäjistä on tuota mieltä.

Kun mukaan lasketaan ne 4 % puolueen kannattajista, jotka ovat sitä mieltä, että “keskusta on hankkinut rahoitusta väärin keinoin”, jopa neljä kymmenestä kepulaisesta on valmis tunnustamaan puolueessa itsessään olleen vikaa vaalirahakohussa.

Vaikka joka toinen kepulainen kyyristyy yhä siilipuolustukseen, silti lähes yhtä monen kannattajan mielestä puolue ei voi enää piiloutua perunakellariin. Tarvetta peiliin katsomiselle kepussa todella onkin. Puolue tunnetaan pääasiassa suhmuroinnista ja omien kannattajiensa etujen ajamisesta muiden rahoilla.

Lahden puoluekokouksessa vastakkain ovat nämä kaksi voimaa. Kepua ei voi selittää normaalilla logiikalla. Niinpä kun nämä kaksi härkää alkavat ottaa toisistaan mittaa, lopputulos voi yllättää. Riittääkö jarruttajien panos estämään väistämättä edessä olevaa muutosta – vai saavatko uudistusmieliset keskustan otteeseensa?

Kävin tutustumassa kesäisen Berliinin pyöräilyoloihin. Berliinissä silmiin pistää pyöräilijöiden määrä – kaikki tuntuvat pyöräilevän! Vaikka Berliiniä ei tunnetakaan kaikilta osin aivan täysin ideaalina pyöräilykaupunkina, arkipyöräilyn runsaus on yksi Berliinin ominaispiirteistä.

Jalankulkijat ja pyöräilijät on Berliinissä erotettu pääsääntöisesti aina omille väylilleen. Berliinissä pyöräkaistoja on vain nopealiikenteisten pääkatujen ajoradoilla. Muualla kaupungissa pyöräilijät kulkevat rauhallisilla asuinkaduilla sujuvasti muun ajoneuvoliikenteen joukossa.

Berliinin pääsee kätevästi lentämällä Helsingistä. Lennot ovat halpoja ja lentoaika verrattain lyhyt. Jos äkkilähtöä halajat, eikä juuri sillä sekunnilla ole rahaa, kannattaa kokeilla vaikka ottaa nopea pikavippi.

Keräsin nuorempana 1990-luvulla festarirahat Roskildessa tyhjiä oluttuoppeja maasta noukkimalla. Ehdin kerätä nelipäiväisillä festareilla parhaimmillani yhden illan aikana koko festarilipun hinnan takaisin konserttien väliajoilla – ja näin siten samalla elämäni suurimmat bändit ilmaiseksi.

Päivät kuluivat kavereiden kanssa mm. Radioheadin, Nick Caven, Supergrassin, Smashing Pumpkinsin, Flaming Lipsin, Mercury Revin ja Metallican keikoilla.

Tienasin myös matkoihin, juomiin ja ruokaan käyttämäni kruunut takaisin tuoppeja keräämällä. Yhtenä vuonna jäimme jopa voitolle, kun keräsimme tyttöystävän kanssa rahat yhteiseen pottiin.

Kuva: Stig Nygaard

Tanskalaiset suhtautuivat pohjoismaiseen tuoppeja keräävään nuorukaiseen erittäin sydämellisesti. Monet antoivat mukaan tuoppien kantoon tarkoitetun pahvikahvansa, joka oli erityisen himoittua tavaraa, sillä yhdestä pahvista sai viittä tyhjää tuoppia vastaavan rahasumman. Kaupan päälle opin paikallisilta kuolemattomia tanskankielisiä one-linereita.

Kymmenisen vuotta myöhemmin minun ei tarvinnut enää poimia tyhjiä tuoppeja mudasta, vaan minulla oli varaa rahoittaa festarini palkkatöillä ansaitsemallani rahalla.

Vuosikymmenessä myös festivaalien tunnelma oli muuttunut. Samoin Tanskan yhteiskunnallinen ilmapiiri. Tuoppien keräilystä oli tullut Slovakian romanien hommaa. Heihin ei suhtauduttu samanlaisella veljellisellä lämmöllä kuin nuoreen suomalaiseen pipopäähän.

Tanskassa näkee kaduilla, juna-asemilla ja puistoissa romanien lisäksi paljon toimettomia Grönlannin inuiteja. Usein juovuksissa. Näky on hyvin surullinen; ei vähiten sen herättämien Tanskan historiaan liittyvien ajatusten vuoksi. Tanskassa kerjääminen on kielletty lailla. Kerjäämistä se ei ole kitkenyt.

Kerjääminen voi olla hyvinkin häiritsevää, mutta rikollista? Kuten Niinistön Ville tänään kirjoittaa, ongelman ydin eivät ole romanit, vaan köyhyys. Vaikka köyhyys ei poistu kerjäämällä, ei se taatusti vähene poliisitoiminkaan. Ongelma ratkeaa vain puuttumalla sen todellisiiin syihin: Itä-Euroopan romanien ja Tanskan inuitien sietämättömän huonoon tilanteeseen.

“voiko esimerkiksi tuulivoimaa
tuottaa niin paljon
kuin tässä paketissa
on laskettu

se on todella mittava
mittava panostus

ja esimerkiksi tuulivoimapuistoon
suunnitellut tuulivoimapuistot

ovat saamassa ankaraa vastustusta
Oulun seudulla
Perämeren pohjukassa
Hailuodon ja Oulun

Hailuodon ja Oulun
välissä

ja sen takia että se on
paitsi että se ei
on

tuskin
tuskin siellä sillä tavalla
tuulee

niin
se on myös
muuttolinnuille

hyvin
hyvin
hyvin
vaarallista

lennellä Limingan lakeuksille
tuulivoimapuistojen yli

mutta
senkin voijaan tietenkin

tietenkin
tuota estää

ja sijoitella ne sillä tavalla

että
että ne tulevat
että ne kestävät

myös
myös lintujen
lintujen muuton”

Sanoitus Tuulikki Ukkola, 2010.